Otsikon lause on kaikille vl-taustaisille tuttu. Elämme tässä maailmassa mutta emme tätä maailmaa varten. Me emme ole täältä emmekä tänne jää.
Tässä todellisuudessa elämistä pohtiessani mietin, olisiko sittenkin ollut helpointa heittäytyä änkyräateistiksi. Huomaan edelleen potevani irrallisuutta ja merkityksettömyyttä. Niiden juuret ovat vankasti siinä lapsena syvälle iskostuneessa ajatuksessa, ettei lopulta millään tässä elämässä saavutetulla ole mitään merkitystä ikuisuuden kannalta. Merkitystä on vain sillä, että säilyy Jumalan lapsena.
Änkyräateistina pääsisin ehkä lopullisesti eroon ikuisuuden taakasta ja kiinni maalliseen elämään. Tiedän, etten ole ainoa, joka on masentuneena maannut sängyn pohjalla ja odottanut vain pääsyä taivaan kirkkauteen. Siinäpä varsinainen elämä. En koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat jättää jonkin perinnön itsestään tähän maailmaan. Halusin vain lakata olemasta ja unohtua kuin en koskaan olisi ollutkaan.
Vieläkin tuo irrallisuus todellisuudesta vaivaa toisinaan. "Tärkeää on vain puutarhanhoito eikä sekään ole kovin tärkeää"-tyyppiset viisaudet eivät ole ikinä ruokkineet minussa mitään hyvää. Katson elämän tarjoamia mahdollisuuksia ja kaikki näyttäytyy yhtä yhdentekevänä. Kunhan jotakin puuhastelee ennen kuin aika jättää. Yrittää olla aiheuttamatta suurempaa vahinkoa. Sittenpä sitä saa eksistentiaaliseen ahdistukseensa lisää polttoainetta, kun lukee miten paljon minun länsimainen elämäntyylini näinkin vaatimattomana kuormittaa maapalloa. Ehkä tekisin palveluksen kun lakkaisin olemasta saman tien. Herranjestas jos vielä lapsia teen, jokainen lapsi on ydinräjähdyksen tasoinen kuorma ympäristölle.
Maailmassa on kuitenkin elettävä, tässä ihmisten maailmassa. Ehkä kaikella on tarkoitus tai sitten ei. Joskus asiat järjestyvät onnekkaasti ja joskus vähemmän onnekkaasti. On oltava joko kiinni tai tyystin irrallaan. Tai ehkä elämään pätee sama kuin ruokavalioon, jos 80% on asiaa, 20% voi olla höpöhöpöä tai sitten vaikka eksistentiaalista ahdistusta. Joskus olen enemmän maailmassa, joskus vähemmän. Sen määritän kuitenkin minä, ei yksikään vanha mies tummassa puvussa.
tiistai 18. lokakuuta 2016
torstai 22. syyskuuta 2016
Opittu yksinäisyys
Kun ei ole sitä, mitä pitäisi olla, mutta yrittää kuitenkin parhaansa mukaan, koska ei halua aiheuttaa toisille pahaa mieltä. Kirjoitin huhtikuussa 2015 vl-liikkeestä irtautumisen vaiheista. Löytöjä tulee edelleen eteen ja tietenkään kaikki eivät ole yksinomaan tuohon liikkeeseen tai siinä kasvamiseen sidoksissa. Liike ja siinä vallitsevat ajattelutavat ovat kietoutuneet esimerkiksi omaan persoonallisuuteeni, opittuihin suhtautumistapoihin, tapaan havainnoida maailmaa, siihen mitä ylipäänsä ympäristössäni havaitsen.
En nyt muista, mitä olen kirjoittanut vanhemmistani ja perheestäni. Esimerkiksi kerroinko siitä, kun äiti totesi muun jutustelun lomassa yksinkertaisen tosiasian, että hänellä ei olisi yhdeksää lasta ilman tätä uskoa. Siis jos olisi voinut itse valita. Isän toistuvat varoitukset perhe-elämän raskaudesta kertovat lähinnä hänen omista kokemuksistaan, omasta voimattomuudestaan kasvavan lapsijoukon päänä. Ei niistä lapsista niin väliä, mutta puoliso on mukava olemassa. Tämä ei ole tulkintaa, vaan isäni suusta kuultu lause. Lapset on vähän niinkuin sivutuote.
Minun vanhempani ovat vakaan akateemisesti suuntautuneita, älyllisiä ihmisiä. Heille olisi varmaankin riittänyt kasvatustyöksi oman aivokapasiteettinsa lisääminen. Olisi epäreilua syyttää vanhoillislestadiolaista liikettä vanhempieni tunnekylmyydestä tai ailahteluista. Heistä ei vain ollut oikein vanhemmiksi ja ennen kaikkea he eivät ikinä olleet kiinnostuneita vanhemmuudesta, ainakaan he eivät ikinä osoittaneet sitä millään tavalla. Uskonto kytkeytyy kuvioon siinä, että he eivät kokeneet voivansa valita elämäntyyliään vapaasti. Lapsia tuli sen kuin tuli. Niitä piti sitten elättää. Häiriötä niistä oli mutta Jumalan lahjoja kaikki, koska niinhän me halutaan uskoa.
Meni joitakin vuosia, että syytin vanhoillislestadiolaista liikettä omasta olemassaolostani. Sellainen on tietenkin hirveän katkeraa, kuka jaksaisi elää tuollaisen kivun kanssa kovin pitkään? Olemassaololla on se tarkoitus, jonka sillä haluaa nähdä olevan. Sillä voi olla myös jokin mystinen, näkymätön tarkoitus, jota ei ehkä ole tarkoituskaan nähdä, ja johon ei ole tietenkään mikään pakko edes uskoa. Merkityksellisyys on sitten enemmän valinnan asia. Uskon, että toiset ihmiset tekevät elämän merkitykselliseksi. Ainakin omalla kohdallani on näin.
Aivan viime aikoina olen ymmärtänyt oppineeni tai opetelleeni yksinäinen susi -elämäntyylin, joka ei ehkä olekaan minulle aivan luontainen. Sekään ei ole puhtaasti vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen syytä, vaan monet asiat kietoutuvat sen kanssa yhteen tavalla, jonka lopputuloksena oli, että vuosia ja vuosia uskoin, että kaikkein jalostunein ja ylevin tapa elää on ilman muuta sellainen, jossa yhteys muihin ihmisiin on lähinnä henkinen. Keskeneräisyys on säilytettävä sisällä ja ihmisten välillä on tarkoitus jakaa kypsyteltyjä ideoita. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaan hyvinkin kivuliaana saatoin kiemurrella siskoni ja lähimpien ystävieni edessä. Solmu vain syveni joka kerta, kun koin epäonnistuneeni itsenäisyys- (tai itseriittoisuus-) pyrkimyksissäni ja rankaisin itseäni minkä kerkesin.
Tässä kolmenkympin korvilla on kiinnostavaa yrittää opetella toisenlaista suhdetta ihmiskuntaan. Jos en olekaan yksinäinen susi, mikä sitten olen? En kyllä ole ylisosiaalinenkaan enkä edelleenkään pidä ihmisjoukoista. Tykkään tarkkailla ihmisiä ja heidän tohinaansa, se on ollut totta aina. Tuntuu hirveän työläältäkin välillä. Enkö minä nyt vain voisi eristäytyä poterooni ja voida pahoin? Sen minä sentään osaan.
Kaikkein kivuliaimmin olin yksinäinen silloin, kun piti lähteä ulkomaille irtautumaan lapsuuden liikkeestä. Muistan siskon vierailun ja kun sen päätteeksi saattelin hänet linja-autoon. Pois kävellessä tuntui että hajoan sirpaleiksi, ja ehkä niin olisikin armollisinta. Yksinäisyys ei silti ollut sillä kertaa paha. Minä pääsin irti.
En nyt muista, mitä olen kirjoittanut vanhemmistani ja perheestäni. Esimerkiksi kerroinko siitä, kun äiti totesi muun jutustelun lomassa yksinkertaisen tosiasian, että hänellä ei olisi yhdeksää lasta ilman tätä uskoa. Siis jos olisi voinut itse valita. Isän toistuvat varoitukset perhe-elämän raskaudesta kertovat lähinnä hänen omista kokemuksistaan, omasta voimattomuudestaan kasvavan lapsijoukon päänä. Ei niistä lapsista niin väliä, mutta puoliso on mukava olemassa. Tämä ei ole tulkintaa, vaan isäni suusta kuultu lause. Lapset on vähän niinkuin sivutuote.
Minun vanhempani ovat vakaan akateemisesti suuntautuneita, älyllisiä ihmisiä. Heille olisi varmaankin riittänyt kasvatustyöksi oman aivokapasiteettinsa lisääminen. Olisi epäreilua syyttää vanhoillislestadiolaista liikettä vanhempieni tunnekylmyydestä tai ailahteluista. Heistä ei vain ollut oikein vanhemmiksi ja ennen kaikkea he eivät ikinä olleet kiinnostuneita vanhemmuudesta, ainakaan he eivät ikinä osoittaneet sitä millään tavalla. Uskonto kytkeytyy kuvioon siinä, että he eivät kokeneet voivansa valita elämäntyyliään vapaasti. Lapsia tuli sen kuin tuli. Niitä piti sitten elättää. Häiriötä niistä oli mutta Jumalan lahjoja kaikki, koska niinhän me halutaan uskoa.
Meni joitakin vuosia, että syytin vanhoillislestadiolaista liikettä omasta olemassaolostani. Sellainen on tietenkin hirveän katkeraa, kuka jaksaisi elää tuollaisen kivun kanssa kovin pitkään? Olemassaololla on se tarkoitus, jonka sillä haluaa nähdä olevan. Sillä voi olla myös jokin mystinen, näkymätön tarkoitus, jota ei ehkä ole tarkoituskaan nähdä, ja johon ei ole tietenkään mikään pakko edes uskoa. Merkityksellisyys on sitten enemmän valinnan asia. Uskon, että toiset ihmiset tekevät elämän merkitykselliseksi. Ainakin omalla kohdallani on näin.
Aivan viime aikoina olen ymmärtänyt oppineeni tai opetelleeni yksinäinen susi -elämäntyylin, joka ei ehkä olekaan minulle aivan luontainen. Sekään ei ole puhtaasti vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen syytä, vaan monet asiat kietoutuvat sen kanssa yhteen tavalla, jonka lopputuloksena oli, että vuosia ja vuosia uskoin, että kaikkein jalostunein ja ylevin tapa elää on ilman muuta sellainen, jossa yhteys muihin ihmisiin on lähinnä henkinen. Keskeneräisyys on säilytettävä sisällä ja ihmisten välillä on tarkoitus jakaa kypsyteltyjä ideoita. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaan hyvinkin kivuliaana saatoin kiemurrella siskoni ja lähimpien ystävieni edessä. Solmu vain syveni joka kerta, kun koin epäonnistuneeni itsenäisyys- (tai itseriittoisuus-) pyrkimyksissäni ja rankaisin itseäni minkä kerkesin.
Tässä kolmenkympin korvilla on kiinnostavaa yrittää opetella toisenlaista suhdetta ihmiskuntaan. Jos en olekaan yksinäinen susi, mikä sitten olen? En kyllä ole ylisosiaalinenkaan enkä edelleenkään pidä ihmisjoukoista. Tykkään tarkkailla ihmisiä ja heidän tohinaansa, se on ollut totta aina. Tuntuu hirveän työläältäkin välillä. Enkö minä nyt vain voisi eristäytyä poterooni ja voida pahoin? Sen minä sentään osaan.
Kaikkein kivuliaimmin olin yksinäinen silloin, kun piti lähteä ulkomaille irtautumaan lapsuuden liikkeestä. Muistan siskon vierailun ja kun sen päätteeksi saattelin hänet linja-autoon. Pois kävellessä tuntui että hajoan sirpaleiksi, ja ehkä niin olisikin armollisinta. Yksinäisyys ei silti ollut sillä kertaa paha. Minä pääsin irti.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Voi elämä
Blogi on ollut hiljaa yli vuoden, elämä on vienyt ja tuonut. Käsittämätöntä miten paljon voi tapahtua lyhyessä ajassa. Vaikka eihän vuosi toisaalta ole lyhyt aika. Siinä on kaikki elämän vaiheet, kevät, kesä, syksy ja talvi. Syntyminen, kasvaminen, kuolema ja kaikki jälleen alusta uudelleen.
Vuosien jälkeen vanhempani ovat alkaneet käsitellä lähtöäni heidän ainoana oikeana Jumalan laumana pitämästään liikkeestä. Se tuntuu hämmentävältä. Minä jätin mustavalkoisuuden jo niin monta vuotta sitten, kauan ennen kuin kerroin siitä heille. Nyt he kirjoittavat minulle uskontunnustuksesta, ristinkuolemasta, pelastuksesta, turvasta.
Vuosi sitten huhtikuussa kaipasin ihmisiä, joiden kanssa voisin jakaa irtonaisuuden kokemuksen. En olisi voinut kuvitellakaan, millä tavalla siihen toiveeseen vastataan. Tapasin niin irtonaisen ihmisen, ettei hänellä ole edes kotimaata. Meistä on tullut toisillemme kotimaa ja turva. Vanhemmat heräsivät kai huomaamaan, etteivät tunne minua, ja se synnyttää heissä kipua. En ollutkaan aivan niin lähellä oikean valtakunnan rajoja kuin he halusivat uskoa.
Jälleen meidän todellisuutemme ovat niin kaukana toisistaan. Vanhempani uskovat minun olevan matkalla syvempään syöveriin kuin koskaan. Itse koen olevani uskonnollisempi kuin ehkä ikinä ennen. Tämä Jumala ei vaadi minulta nimeä, vaan kantaa ja on. Osoittaa elämän valtavuuden, ihmisyyden syvimmän merkityksellisyyden. Antaa kokonaisen ihmisen vapauden ja vastuun ja on kaikessa läsnä lähempänä kuin itse olen itseäni.
On erikoista miten pelot havahtuvat uuden elämän alussa. Samalla kun heittäytyy uuteen, vanha kuona lähtee virtaamaan kuin mutavyöry ja yrittää parhaansa mukaan hukuttaa kaiken hyvän alleen, viedä takaisin käpertyneisyyteen ja kuolemaan. Ja toisaalta miten hämmästyttävästi kaikki järjestyy, kun vain luottaa. Pelkään jopa käyttää usko-sanaa, koska tuota uskoa on useimmiten kovin vähän. Parhaansa mukaan on vain yritettävä luottaa.
Vuosien jälkeen vanhempani ovat alkaneet käsitellä lähtöäni heidän ainoana oikeana Jumalan laumana pitämästään liikkeestä. Se tuntuu hämmentävältä. Minä jätin mustavalkoisuuden jo niin monta vuotta sitten, kauan ennen kuin kerroin siitä heille. Nyt he kirjoittavat minulle uskontunnustuksesta, ristinkuolemasta, pelastuksesta, turvasta.
Vuosi sitten huhtikuussa kaipasin ihmisiä, joiden kanssa voisin jakaa irtonaisuuden kokemuksen. En olisi voinut kuvitellakaan, millä tavalla siihen toiveeseen vastataan. Tapasin niin irtonaisen ihmisen, ettei hänellä ole edes kotimaata. Meistä on tullut toisillemme kotimaa ja turva. Vanhemmat heräsivät kai huomaamaan, etteivät tunne minua, ja se synnyttää heissä kipua. En ollutkaan aivan niin lähellä oikean valtakunnan rajoja kuin he halusivat uskoa.
Jälleen meidän todellisuutemme ovat niin kaukana toisistaan. Vanhempani uskovat minun olevan matkalla syvempään syöveriin kuin koskaan. Itse koen olevani uskonnollisempi kuin ehkä ikinä ennen. Tämä Jumala ei vaadi minulta nimeä, vaan kantaa ja on. Osoittaa elämän valtavuuden, ihmisyyden syvimmän merkityksellisyyden. Antaa kokonaisen ihmisen vapauden ja vastuun ja on kaikessa läsnä lähempänä kuin itse olen itseäni.
On erikoista miten pelot havahtuvat uuden elämän alussa. Samalla kun heittäytyy uuteen, vanha kuona lähtee virtaamaan kuin mutavyöry ja yrittää parhaansa mukaan hukuttaa kaiken hyvän alleen, viedä takaisin käpertyneisyyteen ja kuolemaan. Ja toisaalta miten hämmästyttävästi kaikki järjestyy, kun vain luottaa. Pelkään jopa käyttää usko-sanaa, koska tuota uskoa on useimmiten kovin vähän. Parhaansa mukaan on vain yritettävä luottaa.
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Vertaistukea
Huomaan käyväni läpi selkeitä vaiheita vl-liikkeestä irtautumisessa. Ensimmäiset vaiheet tulivat tietenkin vielä liikkeen sisällä ollessa. Irtautumisvaiheessa tein aktiivista irtiottoa tekemällä asioita, kuuntelemalla "syntistä musiikkia" ja muuttamalla ulkonäköäni, en kylläkään mitenkään radikaalisti. Jossain vaiheessa minua ei kiinnostanut juurikaan analysoida suhdettani liikkeeseen tai irtautumista tai muutakaan. Halusin vain keskittyä helpotuksen tunteeseen, kun liike ei enää rajoittanut olemistani.
Oli siellä se aarteenetsintävaihekin jossain välissä, kun löysin itsestäni istutettuja asenteita ja mielipiteitä, joita en enää voinutkaan allekirjoittaa. Nuo löytöretket tosin alkoivat jo liikkeeseen kuuluessani ja saivat minut kaipaamaan puhtaampaan hengitysilmaan. Kuriositeettina: muistan muun muassa kannattaneeni teini-iässä Keskustaa, tietenkin. En kiellä ketään kannattamasta Keskustaa, mutta omaan maailmankuvaani tuollainen puoluekanta ei ole loppujen lopuksi koskaan sopinut. Lähinnä tunnen kutsumusta puolue- ja yhteiskuntakritiikkiin. Liikkeen laitamilla vielä hengaillessani siirryin lopulta äänestämään vasemmistoa ja taisinpa kertoa sen ääneenkin, jos siitä tuli puhetta. En ikinä tutustunut Keskustanuoriin kuuluviin "kymppilestoihin", joten asiasta ei syntynyt selontekotarvetta.
Minun piti kirjoittaa vertaistuesta. Olen alkanut kaivata vertaiskokemuksia ja -keskusteluja nyt, kun irtautumisesta on kulunut jo tovi. Minusta tuntuu, että vl-liike on minussa niin iso palanen, etten voi todella kohdata muiden kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka kantavat jotakin samankaltaista mukanaan. Minulla on iso liuta tuttuja, joilla ei ole mitään tämäntapaista taustallaan, ja tuntuu ettei ymmärrystä vain synny. Minulta puuttuvat monet heidän avainkokemuksensa ja he taas eivät ymmärrä yhtä erittäin suurta osaa minusta.
Tässä välittömässä elämänpiirissä minulla ei ole kovin montaa vl-taustaista ihmistä. Olisi mukava tutustua uusiin. Eihän siitä tietenkään ole mitään takeita, että juuri vl-tausta takaisi keskinäisen ymmärryksen syntymisen, mutta olisi mukava kuulla muiden kokemuksista. Luulen, että vl-taustan vuoksi tulen aina elämään jonkinlaisessa välitilassa yhtä aikaa sekä valtakulttuurin että vl-kulttuurin sisä- ja ulkopuolella. Taustani vuoksi olen nyt se kuka olen. Tietenkin siihen kuuluu muitakin asioita kuin vl, mutta liike on vaikuttanut hyvin paljon niihin muihinkin asioihin. Olen ylipäänsä olemassa vl-liikkeen vuoksi. Kasvatus oli sellaista kuin oli, koska olimme lestadiolaisia, vaikka tietenkin vanhempien kasvatustyylissä oli vaikutteita valtakulttuurinkin virtauksista.
Harmittelen itsekseni netin keskustelukulttuurin muutosta. Blogit ovat hiljentyneet ja keskustelu on siirtynyt salaisiin facebook- ja whatsapp-ryhmiin, eikä niihin oikein pääse osallistumaan ulkopuolelta. Hakomaja kuoliintuu pois ja suomi24 on lähinnä hyypiöiden kansoittama. Haluaisin kohdata ihmisiä, jotka ymmärtävät tuota isoa palaa, jota kanniskelen ympäriinsä kuin kasvainta. Ei se nyt aina vertaistukea tarvitse olla, on helpompi puhua mistä vain, jos perusajattelutapa ja ymmärryksen perusta on samanlainen. Sellaista kaipaan tänään.
Oli siellä se aarteenetsintävaihekin jossain välissä, kun löysin itsestäni istutettuja asenteita ja mielipiteitä, joita en enää voinutkaan allekirjoittaa. Nuo löytöretket tosin alkoivat jo liikkeeseen kuuluessani ja saivat minut kaipaamaan puhtaampaan hengitysilmaan. Kuriositeettina: muistan muun muassa kannattaneeni teini-iässä Keskustaa, tietenkin. En kiellä ketään kannattamasta Keskustaa, mutta omaan maailmankuvaani tuollainen puoluekanta ei ole loppujen lopuksi koskaan sopinut. Lähinnä tunnen kutsumusta puolue- ja yhteiskuntakritiikkiin. Liikkeen laitamilla vielä hengaillessani siirryin lopulta äänestämään vasemmistoa ja taisinpa kertoa sen ääneenkin, jos siitä tuli puhetta. En ikinä tutustunut Keskustanuoriin kuuluviin "kymppilestoihin", joten asiasta ei syntynyt selontekotarvetta.
Minun piti kirjoittaa vertaistuesta. Olen alkanut kaivata vertaiskokemuksia ja -keskusteluja nyt, kun irtautumisesta on kulunut jo tovi. Minusta tuntuu, että vl-liike on minussa niin iso palanen, etten voi todella kohdata muiden kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka kantavat jotakin samankaltaista mukanaan. Minulla on iso liuta tuttuja, joilla ei ole mitään tämäntapaista taustallaan, ja tuntuu ettei ymmärrystä vain synny. Minulta puuttuvat monet heidän avainkokemuksensa ja he taas eivät ymmärrä yhtä erittäin suurta osaa minusta.
Tässä välittömässä elämänpiirissä minulla ei ole kovin montaa vl-taustaista ihmistä. Olisi mukava tutustua uusiin. Eihän siitä tietenkään ole mitään takeita, että juuri vl-tausta takaisi keskinäisen ymmärryksen syntymisen, mutta olisi mukava kuulla muiden kokemuksista. Luulen, että vl-taustan vuoksi tulen aina elämään jonkinlaisessa välitilassa yhtä aikaa sekä valtakulttuurin että vl-kulttuurin sisä- ja ulkopuolella. Taustani vuoksi olen nyt se kuka olen. Tietenkin siihen kuuluu muitakin asioita kuin vl, mutta liike on vaikuttanut hyvin paljon niihin muihinkin asioihin. Olen ylipäänsä olemassa vl-liikkeen vuoksi. Kasvatus oli sellaista kuin oli, koska olimme lestadiolaisia, vaikka tietenkin vanhempien kasvatustyylissä oli vaikutteita valtakulttuurinkin virtauksista.
Harmittelen itsekseni netin keskustelukulttuurin muutosta. Blogit ovat hiljentyneet ja keskustelu on siirtynyt salaisiin facebook- ja whatsapp-ryhmiin, eikä niihin oikein pääse osallistumaan ulkopuolelta. Hakomaja kuoliintuu pois ja suomi24 on lähinnä hyypiöiden kansoittama. Haluaisin kohdata ihmisiä, jotka ymmärtävät tuota isoa palaa, jota kanniskelen ympäriinsä kuin kasvainta. Ei se nyt aina vertaistukea tarvitse olla, on helpompi puhua mistä vain, jos perusajattelutapa ja ymmärryksen perusta on samanlainen. Sellaista kaipaan tänään.
maanantai 16. maaliskuuta 2015
Erityisen herkkä
Pienen kirjoitustauon aikana huomasin palaavani aina samoihin ajatuksiin. Tietoisuus ja puhe intuitiivisista ihmisistä, ns. "erityisherkkyydestä" vaikuttaa lisääntyvän. Facebookissa on ryhmiä erityisherkille ja artikkeleita löytyy jo monilta sivustoilta.
Tässä kohtaa tärkeä huomio: en välttämättä usko, että erityisherkkä-nimitys on paras tapa nitoa yhteen joukko ihmisiä ja sitten liittää heihin erilaisia määrittelyjä. Psykologiassa on tapana toimia näin - havaitaan jokin ilmiö, nimetään se ja yleistetään se kaikkialle, missä se voisi toimia. Periaatteessa horoskoopit toimivat samalla logiikalla: kuvauksessa on aina jotakin sellaista, johon ihmiset voivat samastua. On kuitenkin kiinnostavaa, että ihmiset samastuvat tällaisiin määrittelyihin, ja niiden kautta voi käydä hyvää keskustelua, joten en halua lytätä sitä keskustelua, joka tällaisista määrittelyistä voi nousta.
Eteenpäin. Monet erityisherkäksi itsensä kokevat ärsyyntyvät siitä, että erityisherkkyyttä kuvitetaan tyypillisesti keijukaismaisten hahtuvanaisten kuvilla. Tämä koskee etenkin nettiartikkeleita. Jotkut erityisherkät kokevat herkkyytensä olevan paitsi herkkävaistoisuutta myös toisinaan räjähtävää sisäistä voimaa. Minulle "erityinen herkkyys" tarkoittaa tietynlaista avointa suhtautumista olemassaoloon. Kaikki aistit ovat jatkuvasti herkkinä tarkkailemaan ympäristöä ja "imuroimaan" sitä.
Omat ajatukseni palaavat pääasiassa erityisherkkyyden kielteisiin puoliin. Vastaan lähes 100% erityisherkän tunnusmerkkejä. Olin äitini mukaan jo vauvana poikkeuksellisen valpas ja tarkkaileva (äidilläni on kokemusta lähes kymmenen vauvan äitiydestä). Minulle on lapsesta asti kerrottu, että olen ristiriitainen ja ailahteleva, ja että minun on luovuttava haaveilemisesta ja ymmärrettävä "elämän realiteetit". Tietenkin minun on ollut mahdotonta luopua haaveilemisesta, vaikka sinnikkäästi olenkin yrittänyt - ja totta kai sairastanut moista voimavarojen tuhlaamista.
Erityisherkkiä kehotetaan suojaamaan itseään liiallisilta ärsykkeiltä. Minun ärsykekynnykseni on ollut lapsesta asti matala, olen ns. "stressialtis", "stressiherkkä", nimityksiä riittää. Olen vuosien aikana menettänyt useita kertoja toimintakykyni lähes kokonaan, kun kuormitusta on kertynyt liikaa. Toimintakyvyn menetys liittyy erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin: raja alkaa olla lähellä, kun joudun väistelemään katsekontaktia, koska informaation lukeminen toisen ihmisen kasvoista tuntuu liian uuvuttavalta.
Oikeastaan en "lue" informaatiota kasvoista, vaan imaisen itseeni suodattamatta ja ilman erityisempia ponnistuksia kohtaamani ihmisen energian. Ponnistuksia vaatii tuon energian käsittely. Imaiseminen tapahtuu tahtomatta ja joudun ponnistelemaan tosissani, jos haluan välttää sen tapahtumisen. Joka tapauksessa sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu helposti uuvuttavaksi, etenkin jos olen vieraassa seurassa. Tutustumisen myötä läheisen ihmisen energioiden käsittely kevenee.
Energian käsittelyllä tarkoitan sitä, että aivoni alkavat heti imaisun tapahduttua antaa nimiä kohtaamani ihmisen olotilalle, jäsentää ja kategorisoida kaikkea hänestä imemääni tietoa. Tämäkin vaihe käynnistyy automaattisesti mutta vie paljon voimavaroja. Voin kertoa, että illanvietto kymmenenkin puolitutun tai puolivieraan ihmisen kanssa tarkoittaa alkoholittakin melkoista henkistä krapulaa seuraavana päivänä. Tietenkin olen aina ymmärtänyt, että vika on minussa, olen vain vääränlainen.
"Erityisherkkyys" tai ärsykealttius tarkoittaa minulle jatkuvaa taistelua liiallista kuormittumista vastaan. Toimintakykyni on aina ollut melko alhainen, koska kuormitun tavallisista päivittäisistä asioista ilmeisesti enemmän kuin ihmiset yleensä. Rauhalliseen ympäristöön hakeutuminen saa minut yleensä vain haluamaan vielä rauhallisempaan ympäristöön. Esimerkiksi kaupungissa jatkuvasti taustalla oleva liikenteen humina pitää minut yhtä lailla jatkuvasti hieman stressaantuneena. Kun mökkeilen maalla liikennemelun ulottumattomissa kavereiden kanssa toivon, että kavereidenkaan tuottamia ärsykkeitä ei olisi. Vaikka tapaisin joitakin ystäviäni vain tuollaisissa tilanteissa kerran vuodessa, rauhallisessa ympäristössä, kaipaan tapaamisen ilosta huolimatta vielä hieman rauhallisempaa ympäristöä. Oleellista on, että minulla on voimakas tarve saada itse säädellä, millaisia ärsykkeitä, minkä verran ja milloin olen valmis ottamaan vastaan.
Tällä hetkellä minulla on elämäntilanteeni vuoksi paljon vapaa-aikaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että kuormitun päivittäin riittävästi, joskus liikaa. Tasaista kuormitusta ylläpitävät liikenteen aiheuttama taustamelu, kodinkoneiden äänet, oikeastaan kaikki ympäristön äänet, joihin en voi vaikuttaa, vaatteiden materiaalit, ruokien tekstuurit ja voimakkaat maut, tietyt ruoka-aineet kuten sokeri ja kofeiini, ihmisten kohtaaminen, kaikkialta tulviva, kaikkien aistien välittämä informaatio. Esimerkiksi jo 20 minuutin bussimatka on aisti-informaation sekasotku, jota joudun pudistelemaan itsestäni tuntikausia. Joku voisi sanoa, että minulla on vain liikaa aikaa analysoida tällaisia. Totuus on kuitenkin, että nämä asiat ovat kuormittaneet minua aina, vaikka olisin ollut "tehokaskin" ja saanut asioita aikaiseksi.
Toki saan nauttia välillä "erityisherkkyyden" hyvistäkin puolista. Huonot puolet ovat vain päässeet hallitsemaan olemistani enemmän. Sain kasvatuksen, joka ei tukenut herkkyyttä vaan minua kehotettiin karaistumaan, kehittämään itselleni teflon-pinnoitus ja ottamaan elämää kuin härkää sarvista. Elämä on kovaa mutta minun on oltava kovempi. Tietenkään minusta ei koskaan tullut teflon-pinnoitettua suorittajaa, mikä on totta kai oma vikani. En vain yrittäyt riittävästi tai sitten olen vain olemukseltani vääränlainen ja elämään kelpaamaton.
Erityisherkkyys on lähinnä tehnyt minusta hyvän itsemurhakandidaatin. Tähän asti elämässäni olen kiertänyt kehää. Olen yrittänyt kasvattaa itselleni teflon-pintaa, kuormittunut, romahtanut, keräillyt palasia, ponnistellut eteenpäin, saanut asioista taas kiinni, yrittänyt tulla hyväksi suoriutujaksi, romahtanut, keräillyt palasia, ryhtynyt aina uudestaan ja uudestaan ja taas romahtanut. Loputtoman monta kertaa olen kysynyt itseltäni, muilta ihmisiltä ja universumilta, mikä minussa on vikana, kun en selviä kuten kaikki muut näyttävät selviävän, vaan yrityksistä huolimatta romahdan aina uudestaan ja menetän elämänhaluni.
Tätä kehää kiertäessäni olen taistellut erityisherkkyyden kanssa kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan. Kaiken aikaa olen tiennyt, että vika on minussa. Olen vääränlainen. Olen epäonnistuja ja ressukka. Luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, sanotaan. Se kuvaa tietynlaisia ihmisiä, joihin minä en kuulu. Jos harmaat kivet ovat käytännön elämän asioita, toki. Voin esimerkiksi hankkia itselleni akateemisia saavutuksia ihan mielen mukaan. Luja tahto ei kuitenkaan ole tähän mennessä tehnyt itse olemassaolosta helpompaa. Erityisherkkyys on harmaa kivi, jota ei halkaise edes Arthurin miekka; tuulimylly, jonka alle sorrun kerta toisensa jälkeen mutta jonka ympärikään ei pääse.
"Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid." - Albert Einstein
Erityisherkkyys on tehnyt minusta sensitiivisen erilaisille suosituille sanonnoille. Suosittu hokema on esimerkiksi, että elämässä on käytävä kohti omia epämukavuusalueitaan, jos haluaa kehittyä. Kuvittele, että suurin osa päivittäin kohtaamistasi asioista olisi epämukavuusalueellasi. Esimerkiksi herätyskellon soitto nostaisi stressikokemuksesi 60%:iin tunneiksi. Koneellinen hurina, jota on nykyisin vaikea paeta mihinkään, pitäisi sinut jatkuvasti epämiellyttävän virittyneenä. Puolitutun ihmisen kosketus tuntuisi iholla kaksi vuorokautta. Vain fleece olisi riittävän pehmeä materiaali ollakseen oikeasti miellyttävä hartioita vasten. Tämän päälle tulisivat kaikki ne haasteet, joista ihmisten päivät yleensä koostuvat, kaikki sekin ylimääräisellä informaatiolla höystettynä, jonka kyllä karsisi havaintokokemuksesta pois, jos osaisi.
Tätä, ja muuta, erityisherkkyys on minulle tarkoittanut.
Tässä kohtaa tärkeä huomio: en välttämättä usko, että erityisherkkä-nimitys on paras tapa nitoa yhteen joukko ihmisiä ja sitten liittää heihin erilaisia määrittelyjä. Psykologiassa on tapana toimia näin - havaitaan jokin ilmiö, nimetään se ja yleistetään se kaikkialle, missä se voisi toimia. Periaatteessa horoskoopit toimivat samalla logiikalla: kuvauksessa on aina jotakin sellaista, johon ihmiset voivat samastua. On kuitenkin kiinnostavaa, että ihmiset samastuvat tällaisiin määrittelyihin, ja niiden kautta voi käydä hyvää keskustelua, joten en halua lytätä sitä keskustelua, joka tällaisista määrittelyistä voi nousta.
Eteenpäin. Monet erityisherkäksi itsensä kokevat ärsyyntyvät siitä, että erityisherkkyyttä kuvitetaan tyypillisesti keijukaismaisten hahtuvanaisten kuvilla. Tämä koskee etenkin nettiartikkeleita. Jotkut erityisherkät kokevat herkkyytensä olevan paitsi herkkävaistoisuutta myös toisinaan räjähtävää sisäistä voimaa. Minulle "erityinen herkkyys" tarkoittaa tietynlaista avointa suhtautumista olemassaoloon. Kaikki aistit ovat jatkuvasti herkkinä tarkkailemaan ympäristöä ja "imuroimaan" sitä.
Omat ajatukseni palaavat pääasiassa erityisherkkyyden kielteisiin puoliin. Vastaan lähes 100% erityisherkän tunnusmerkkejä. Olin äitini mukaan jo vauvana poikkeuksellisen valpas ja tarkkaileva (äidilläni on kokemusta lähes kymmenen vauvan äitiydestä). Minulle on lapsesta asti kerrottu, että olen ristiriitainen ja ailahteleva, ja että minun on luovuttava haaveilemisesta ja ymmärrettävä "elämän realiteetit". Tietenkin minun on ollut mahdotonta luopua haaveilemisesta, vaikka sinnikkäästi olenkin yrittänyt - ja totta kai sairastanut moista voimavarojen tuhlaamista.
Erityisherkkiä kehotetaan suojaamaan itseään liiallisilta ärsykkeiltä. Minun ärsykekynnykseni on ollut lapsesta asti matala, olen ns. "stressialtis", "stressiherkkä", nimityksiä riittää. Olen vuosien aikana menettänyt useita kertoja toimintakykyni lähes kokonaan, kun kuormitusta on kertynyt liikaa. Toimintakyvyn menetys liittyy erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin: raja alkaa olla lähellä, kun joudun väistelemään katsekontaktia, koska informaation lukeminen toisen ihmisen kasvoista tuntuu liian uuvuttavalta.
Oikeastaan en "lue" informaatiota kasvoista, vaan imaisen itseeni suodattamatta ja ilman erityisempia ponnistuksia kohtaamani ihmisen energian. Ponnistuksia vaatii tuon energian käsittely. Imaiseminen tapahtuu tahtomatta ja joudun ponnistelemaan tosissani, jos haluan välttää sen tapahtumisen. Joka tapauksessa sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu helposti uuvuttavaksi, etenkin jos olen vieraassa seurassa. Tutustumisen myötä läheisen ihmisen energioiden käsittely kevenee.
Energian käsittelyllä tarkoitan sitä, että aivoni alkavat heti imaisun tapahduttua antaa nimiä kohtaamani ihmisen olotilalle, jäsentää ja kategorisoida kaikkea hänestä imemääni tietoa. Tämäkin vaihe käynnistyy automaattisesti mutta vie paljon voimavaroja. Voin kertoa, että illanvietto kymmenenkin puolitutun tai puolivieraan ihmisen kanssa tarkoittaa alkoholittakin melkoista henkistä krapulaa seuraavana päivänä. Tietenkin olen aina ymmärtänyt, että vika on minussa, olen vain vääränlainen.
"Erityisherkkyys" tai ärsykealttius tarkoittaa minulle jatkuvaa taistelua liiallista kuormittumista vastaan. Toimintakykyni on aina ollut melko alhainen, koska kuormitun tavallisista päivittäisistä asioista ilmeisesti enemmän kuin ihmiset yleensä. Rauhalliseen ympäristöön hakeutuminen saa minut yleensä vain haluamaan vielä rauhallisempaan ympäristöön. Esimerkiksi kaupungissa jatkuvasti taustalla oleva liikenteen humina pitää minut yhtä lailla jatkuvasti hieman stressaantuneena. Kun mökkeilen maalla liikennemelun ulottumattomissa kavereiden kanssa toivon, että kavereidenkaan tuottamia ärsykkeitä ei olisi. Vaikka tapaisin joitakin ystäviäni vain tuollaisissa tilanteissa kerran vuodessa, rauhallisessa ympäristössä, kaipaan tapaamisen ilosta huolimatta vielä hieman rauhallisempaa ympäristöä. Oleellista on, että minulla on voimakas tarve saada itse säädellä, millaisia ärsykkeitä, minkä verran ja milloin olen valmis ottamaan vastaan.
Tällä hetkellä minulla on elämäntilanteeni vuoksi paljon vapaa-aikaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että kuormitun päivittäin riittävästi, joskus liikaa. Tasaista kuormitusta ylläpitävät liikenteen aiheuttama taustamelu, kodinkoneiden äänet, oikeastaan kaikki ympäristön äänet, joihin en voi vaikuttaa, vaatteiden materiaalit, ruokien tekstuurit ja voimakkaat maut, tietyt ruoka-aineet kuten sokeri ja kofeiini, ihmisten kohtaaminen, kaikkialta tulviva, kaikkien aistien välittämä informaatio. Esimerkiksi jo 20 minuutin bussimatka on aisti-informaation sekasotku, jota joudun pudistelemaan itsestäni tuntikausia. Joku voisi sanoa, että minulla on vain liikaa aikaa analysoida tällaisia. Totuus on kuitenkin, että nämä asiat ovat kuormittaneet minua aina, vaikka olisin ollut "tehokaskin" ja saanut asioita aikaiseksi.
Toki saan nauttia välillä "erityisherkkyyden" hyvistäkin puolista. Huonot puolet ovat vain päässeet hallitsemaan olemistani enemmän. Sain kasvatuksen, joka ei tukenut herkkyyttä vaan minua kehotettiin karaistumaan, kehittämään itselleni teflon-pinnoitus ja ottamaan elämää kuin härkää sarvista. Elämä on kovaa mutta minun on oltava kovempi. Tietenkään minusta ei koskaan tullut teflon-pinnoitettua suorittajaa, mikä on totta kai oma vikani. En vain yrittäyt riittävästi tai sitten olen vain olemukseltani vääränlainen ja elämään kelpaamaton.
Erityisherkkyys on lähinnä tehnyt minusta hyvän itsemurhakandidaatin. Tähän asti elämässäni olen kiertänyt kehää. Olen yrittänyt kasvattaa itselleni teflon-pintaa, kuormittunut, romahtanut, keräillyt palasia, ponnistellut eteenpäin, saanut asioista taas kiinni, yrittänyt tulla hyväksi suoriutujaksi, romahtanut, keräillyt palasia, ryhtynyt aina uudestaan ja uudestaan ja taas romahtanut. Loputtoman monta kertaa olen kysynyt itseltäni, muilta ihmisiltä ja universumilta, mikä minussa on vikana, kun en selviä kuten kaikki muut näyttävät selviävän, vaan yrityksistä huolimatta romahdan aina uudestaan ja menetän elämänhaluni.
Tätä kehää kiertäessäni olen taistellut erityisherkkyyden kanssa kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan. Kaiken aikaa olen tiennyt, että vika on minussa. Olen vääränlainen. Olen epäonnistuja ja ressukka. Luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, sanotaan. Se kuvaa tietynlaisia ihmisiä, joihin minä en kuulu. Jos harmaat kivet ovat käytännön elämän asioita, toki. Voin esimerkiksi hankkia itselleni akateemisia saavutuksia ihan mielen mukaan. Luja tahto ei kuitenkaan ole tähän mennessä tehnyt itse olemassaolosta helpompaa. Erityisherkkyys on harmaa kivi, jota ei halkaise edes Arthurin miekka; tuulimylly, jonka alle sorrun kerta toisensa jälkeen mutta jonka ympärikään ei pääse.
"Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid." - Albert Einstein
Erityisherkkyys on tehnyt minusta sensitiivisen erilaisille suosituille sanonnoille. Suosittu hokema on esimerkiksi, että elämässä on käytävä kohti omia epämukavuusalueitaan, jos haluaa kehittyä. Kuvittele, että suurin osa päivittäin kohtaamistasi asioista olisi epämukavuusalueellasi. Esimerkiksi herätyskellon soitto nostaisi stressikokemuksesi 60%:iin tunneiksi. Koneellinen hurina, jota on nykyisin vaikea paeta mihinkään, pitäisi sinut jatkuvasti epämiellyttävän virittyneenä. Puolitutun ihmisen kosketus tuntuisi iholla kaksi vuorokautta. Vain fleece olisi riittävän pehmeä materiaali ollakseen oikeasti miellyttävä hartioita vasten. Tämän päälle tulisivat kaikki ne haasteet, joista ihmisten päivät yleensä koostuvat, kaikki sekin ylimääräisellä informaatiolla höystettynä, jonka kyllä karsisi havaintokokemuksesta pois, jos osaisi.
Tätä, ja muuta, erityisherkkyys on minulle tarkoittanut.
torstai 18. syyskuuta 2014
Naiset naiset
Nainen
Ievahan nainen oli muinainen,vaikka puuttuikin paita aivinainen.
Oli viehkeys hällekin ominainen
hänestä sinäkin johdannainen.
Nyt muoti on naisella moninainen
liekö tuo aina niin sovinnainen
vai onko se oikku vain satunnainen,
kun hame on helmasta halkinainen.
On ylläsi koreus kaikkinainen
on soma ja sorja kudonnainen
on leninki kaulasta avonainen
ja seljästä aivan aukinainen.
On kengissä ahtaus liikanainen
se naiselle tuska on suoranainen
siks varpaassa hellä kasvannainen
arka ja kipeä turvonnainen.
Oot miehelle aatos ainainen
jos käyntis on vapaa irtonainen
on valtasi suuri ja harvinainen
jos muotos on kaunis ihanainen.
Vaikk' miehellä virka ois vakinainen
on tähtesi köyhä ja poikkinainen
jos lemmelle mieles on umpinainen
on omakin onnesi puolinainen.
Nyt loppuu lauluni hajanainen
tää virteni kovasti katkonainen
vaik ontuikin muoto ulkonainen
oli haave ehjä - kokonainen.
Vaikkei olekaan naistenpäivä, tunsin tarvetta kirjoittaa naisena olemisesta. Naiset on taas keitelleet vl-keitoksia julkisuudessa, vaikka sekaan on kyllä mahtunut jokunen miehinenkin puheenvuoro. Keskeistä taitaa olla, että toistensa ohi on jälleen huudeltu oikealta ja vasemmalta. Kaikilla on oma, aito kokemuksensa elämästään ja valinnoistaan, eikä noita kokemuksia ikinä saisi väheksyä tai mitätöidä.
Usko, toivo ja raskaus -kirjan kirjoittajat eivät varmasti lainkaan tarkoittaneet herättää esimerkiksi tällaisia puheenvuoroja. Monet vanhoillislestadiolaiset naiset, anteeksi, äidit, ovat pahoittaneet mielensä, sillä heidän oma valinnanvapautensa on asetettu kyseenalaiseksi. Ymmärrän, koska olen liikkessä kasvanut. Kaiken kaikkiaan käytyä keskustelua on ehkä vaikea ymmärtää ilman omakohtaisia kokemuksia.
Vanhoillislestadiolainen nainen. Outo sanayhdistelmä. On vl-tyttöjä, joista tulee vl-vaimoja ja sitten vl-äitejä. On 'sisaria'. Eräällä rauhanyhdistyksellä haluttiin järjestää naisten ilta joitakin vuosia sitten, mutta siihen ei saatu lupaa. 'Sisar-ilta' sen sijaan menee ilman muuta läpi, ja sinnehän voidaan sitten sivilisäädystä riippumatta kokoontua keskustelemaan. Ehkä tämä on jo vanhentunutta tietoa, ehkä nykyisin voidaan suoda naisidentiteetillekin tilaa yhdistysten tiloissa.
Olen iältäni jo selkeästi aikuinen, keski-ikä kummittelee muutaman vuoden päässä. Nykyisin tosin nuoruus taitaa kattaa aikalailla kaikki elämänvaiheet. Olen biologiselta sukupuoleltani nainen. Jouduin lisäämään määreen 'biologinen', koska tuntuu oudolta ajatella itseäni vain naisena. Nainen... Liitän mielessäni naiseuteen jotain mystisyyttä, salaseuramaista kiehtovuutta, emansipaatiota, mutta myös materiaa ja ulkoisia asioita. Syntiä, kosmetiikkaa ja punaviiniä. Biologisesta sukupuolestani (ja vl-erosta) huolimatta katson naiseutta edelleen ulkopuolelta.
Johtuuko vieraudentunteeni siitä, että olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä? Muistan kyllä aina ihmetelleeni, miten ohuelta perheenäitien omat persoonat tuntuivat. Enimmäkseen heidän persoonansa vaikuttivat hukkuneen kaikenlaisen päivittäisen välttämättömyyden alle. Minun ympäristössäni oli sentään useitakin tohtoriksi väitteleviä superäitejä. Luulin ensin, että arjen alle hukkuminen on naisen väistämätön kohtalo, ja sittemmin ahdistuin ajatuksesta loputtomasti, pelkäsin kuollakseni pelkkää ajatustakin.
Mielikuvissani tuo mystinen naisten salaseura sijoittuu kyllä ehdottomasti vl-liikkeen ulkopuolelle. Naiseus liikkeen sisällä ja sen ulkopuolella ovat kuin eri ulottuuvuuksista. Tyydyn kuitenkin siihen, että naiseuttaan voi toteuttaa täydesti tai epätäydesti kummassakin ulottuvuudessa. Ihmisten kokemukset ovat tosia. En voi kyseenalaistaa yhtään positiivista kokemusta liikkeen sisältä sillä, että itse ahdistuin siellä. Toisaalta en voi myöskään mitätöidä omaa kokemustani tai muuttaa sitä muuksi, vaikka joku olisikin elämäänsä tyytyväinen vanhoillislestadiolaisen liikkeen asettamissa naiseuden raameissa. Minä äänestin jaloillani, enkä kadu.
lauantai 9. elokuuta 2014
Aiheen vierestä - päivänpoliittisia mietintöjä
Tämäkään kirjoittelija ei sijaitse missään rinnakkaistodellisuudessa, vaan tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja seuraa ja havainnoi tämän todellisuuden tapahtumia päivittäin. Ehkä jätän filosofeille pohdinnan siitä, sijaitsemmeko kaikki samassa todellisuudessa vai kukin omassamme.
Teenpä tällaisen syrjähypyn blogin aiheesta - vai onko sellaista? - ja kommentoin politiikkaa! En ole virallisesti poliittisesti aktiivinen, mutta kuten kenestä tahansa kansalaisesta, minustakin tuntuu joskus tarpeelliselta puistella päätäni ja ihmetellä tuota menoa.
Propagandasota on nimittäin alkanut. Jos on tutustunut aikaisempia Euroopan sotia edeltäneisiin tapahtumiin, voi huomata näiden päivien tapahtumissa paljonkin samankaltaisuuksia. Erittäin keskeistä on näkökulmien polarisoituminen. Valtamediat täällä ja siellä asettuvat leireihin, ja meidän ja "niiden" välistä vastakkainasettelua korostetaan, kunnes ei voida puhua enää muusta kuin propagandasta.
Esimerkkejä:
"Länsi varoittaa Putinia"
"Putinista tulossa Kiinan vasalli"
"Valehtelija ja huligaani"
"Pakotteet iskivät eläintarhaan"
Todella, siis karhuparatkin joutuvat kärsimään ilkeän isänmaan tuhmasta politiikasta. Tällainen propaganda on jo kieroudessaan nerokasta. Karhut ovat söpöjä, ihmiset tietenkin säälivät ihania nalleja - ja antipatia Putinia kohtaan sen kuin kasvaa.
Valitettavasti en osaa venäjää, joten en voi esitellä venäläistä propagandaa, mikä olisi tasapuolisuuden nimissä aiheellista. Siellä propagandakoneen väitetään laulaneen vielä pidempään ja laajemmassa mittakaavassa. Joitakin esimerkkejä löytyy googlaamalla.
Toivoisin kuitenkin, että suomalaisessa valtamediassa olisi henkistä kypsyyttä tuoda muitakin näkökulmia esiin. Suomalaiset eivät halua sotaa, tuskin kovin monet muutkaan, ainakaan vielä. Venäjän johdon haastatteluja? Vaikka joku hallintovirkamies. Olisi kiinnostavaa.
En ole Venäjän valtion agentti tai yhtään millään tavalla kytköksissä Venäjään. Sukuni on 1500-luvulta saakka liminkalaista talonpoikaisväkeä. Tämän kirjoituksen pointti ei ollut puolustella Venäjän toimia miltään osin.
Tämän kirjoituksen pointti oli, että minä pelkään propagandasotaa. Se on oikean sodan väistämätön edeltäjä. Tarvitaan enemmän kuin kaksi näkökulmaa, tai polarisoituminen vain kasvaa, väestö leiriytyy ja lopulta ei nähdä enää muuta tulevaisuutta kuin aseellinen konflikti. Tuossa noin, naapurissa, ja tässä näin.
Loppuhuom. Yle kertoi Yhdysvaltojen aloittaneen ilmaiskut Irakissa [14:30] "siellä olevien yhdysvaltalaisten suojelemiseksi". Uutisten mukaan "niiden toivotaan (?!?) myös auttavan ahtaalle joutuneita irakilaisia".
Miten se Ukrainan kriisi alkoikaan? Venäjä meni toisen valtion alueelle suojelemaan omia kansalaisiaan. Tai jotain.
Teenpä tällaisen syrjähypyn blogin aiheesta - vai onko sellaista? - ja kommentoin politiikkaa! En ole virallisesti poliittisesti aktiivinen, mutta kuten kenestä tahansa kansalaisesta, minustakin tuntuu joskus tarpeelliselta puistella päätäni ja ihmetellä tuota menoa.
Propagandasota on nimittäin alkanut. Jos on tutustunut aikaisempia Euroopan sotia edeltäneisiin tapahtumiin, voi huomata näiden päivien tapahtumissa paljonkin samankaltaisuuksia. Erittäin keskeistä on näkökulmien polarisoituminen. Valtamediat täällä ja siellä asettuvat leireihin, ja meidän ja "niiden" välistä vastakkainasettelua korostetaan, kunnes ei voida puhua enää muusta kuin propagandasta.
Esimerkkejä:
"Länsi varoittaa Putinia"
"Putinista tulossa Kiinan vasalli"
"Valehtelija ja huligaani"
"Pakotteet iskivät eläintarhaan"
Todella, siis karhuparatkin joutuvat kärsimään ilkeän isänmaan tuhmasta politiikasta. Tällainen propaganda on jo kieroudessaan nerokasta. Karhut ovat söpöjä, ihmiset tietenkin säälivät ihania nalleja - ja antipatia Putinia kohtaan sen kuin kasvaa.
Valitettavasti en osaa venäjää, joten en voi esitellä venäläistä propagandaa, mikä olisi tasapuolisuuden nimissä aiheellista. Siellä propagandakoneen väitetään laulaneen vielä pidempään ja laajemmassa mittakaavassa. Joitakin esimerkkejä löytyy googlaamalla.
Toivoisin kuitenkin, että suomalaisessa valtamediassa olisi henkistä kypsyyttä tuoda muitakin näkökulmia esiin. Suomalaiset eivät halua sotaa, tuskin kovin monet muutkaan, ainakaan vielä. Venäjän johdon haastatteluja? Vaikka joku hallintovirkamies. Olisi kiinnostavaa.
En ole Venäjän valtion agentti tai yhtään millään tavalla kytköksissä Venäjään. Sukuni on 1500-luvulta saakka liminkalaista talonpoikaisväkeä. Tämän kirjoituksen pointti ei ollut puolustella Venäjän toimia miltään osin.
Tämän kirjoituksen pointti oli, että minä pelkään propagandasotaa. Se on oikean sodan väistämätön edeltäjä. Tarvitaan enemmän kuin kaksi näkökulmaa, tai polarisoituminen vain kasvaa, väestö leiriytyy ja lopulta ei nähdä enää muuta tulevaisuutta kuin aseellinen konflikti. Tuossa noin, naapurissa, ja tässä näin.
Loppuhuom. Yle kertoi Yhdysvaltojen aloittaneen ilmaiskut Irakissa [14:30] "siellä olevien yhdysvaltalaisten suojelemiseksi". Uutisten mukaan "niiden toivotaan (?!?) myös auttavan ahtaalle joutuneita irakilaisia".
Miten se Ukrainan kriisi alkoikaan? Venäjä meni toisen valtion alueelle suojelemaan omia kansalaisiaan. Tai jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)